Nelikymppinen nainen

Nelikymppisen naisen elämää. Kun lapset on jo isoja, aikaa olisi itselle vaikka kuinka, mutta ei oikein aina tiedä mitä tekis. 

Kokeilen erilaisia uusia ja vanhoja asioita, ihmettelen teinien elämää ja suljen silmäni maailman kauheuksilta, etsin itseäni. Klisee, mutta niin se vain on, ja se toisinaan vaikeaa ja toisinaan aivan ihanaa. 

Miksi toiset tietää mitä ne haluaa elämältään ja mä en vielä nelikymppisenäkään tiedä? 

Aivan omissa ajatuksissa.

Olisko aika matkustella vai onko se liian vaarallista? En osaa kieliä ja maailma myllertää niin kummallisesti. Vai olisko se maailman näkeminen tarpeellinen seikkailu, jotta ymmärtäisin jotain oleellista itsestä ja maailmasta?

Onko mulla jo esivaihdevuodet menossa kun yöllä heräilen välillä ja en saa enää unta, vai johtuuko se vaan liian myöhään nautitusta kahvista? Tai entäs ne sydämen tykytykset ja hikoilu? Kamalan noloa ja epämiellyttävää.

Keski-ikäinen, keskari? Kuulostaa mummolta. Joku törttöilee liikenteessä, no se oli sellainen keski-ikäinen nainen.

Nelikymnpisenä monet tuntuvat tietävän sen liikunnan lajin, josta he nauttii ja mikä saa heidät päivästä ja viikosta toiseen liikkeelle. Mä en vieläkään tiedä. Oon kade heille jotka tietää. Haluan olla sitten mummovuosina pystyvä ja energinen, nyt tarttis alkaa tehdä asialle jotain, koska neljässäkympissä alkaa lihasten heikkeneminen ja katoaminen nopeutua, jos niille ei tee mitään. Olis ihana kun innostuisi liikkumisesta. No pyöräily muakin innostaa, mutta se on vain puolen vuoden harrastus. Ehkä pitäisi alkaa kokeilemaan erilaisia lajeja. Pitäiskö? Onko siinä riski että menettää rahat ja kaikkea? 

Keski-ikä. Se kuulostaa siltä että elämän loppupuoli alkoi. Menneeseen ei voi palata muuta kuin ajatuksissa ja muistoissa. Hyvä elämä ollut, virheitä oon tehnyt paljon, kaikkea hyvää ja pahaa on tapahtunut niin kuin elämässä kuuluu. Mutta miten tää loppupuoli? Nyt ei enää pienet lapset estä mua tekemästä asioita. Nyt estää enemmän järki ja pelko. En uskalla ja onko järkeä? Pelko on helpompi voittaa kuin järki, joten aloitetaan peloista.

Pelkäsin ennen pimeää. Pääsin siitä pelosta eroon kohtaamalla sen. Yksi pelon aihe mulla on ollut vuosia, ehkä aina. Mun huumori, jota en paljon viljele, koska pelkään ettei sitä ymmärretä. Ja sitten kun en viljele sitä, en enää ehkä oikein osaakaan ja oikeastaan en oikein edes tiedä enää, millainen huumori mulla on.

Toinen pelon aihe, joka on ollut ehkä aina olemassa, mutta jonka syyt on tainneet muuttua. Pelkään edelleen olla esillä. En ehkä niinkään sitä, mitä muut ajattelee, vaan sitä, osaanko ja paljastunko yhdeksi huijaukseksi omien osaamisteni kanssa. Eli ilmeisesti huijarisyndroomasta kyse. Tämä taitaa liittyä vallitsevaan työnhakuilmoitusten täyttämiseen ja niissä itsensä ylenpalttiseen kehumiseen.

Onko nelikymppistä naista, joka ei olisi kokenut tai ollut tosi lähellä loppuun palamista, burnoutia? Kuka mistäkin syystä. Mä oon jo pari kertaa käynyt lähellä uupumista, mutta oon tajunnut hidastaa ja ottaa vapaata. Mutta huomaan silti sen, että näiden kokemusten myötä, sitä ei enää kestä itään kuormitusta niin paljon kuin ennen.

Väsymisestä tuli mieleen, että hyviä kirjoja nelikymppiselle on ainakin se valeäiti Hanne Kettusen kirja, Väsyneet naiset. Suosittelen kyllä sitä myös nuoremmille ja vanhemmille luettavaksi.

Ihmettelen jatkuvasti sitä, miten nelikymppinen voi olla niin hukassa vielä. Eikös tähän ikään päässeen pitäisi jo tajuta itsestä ja elämästä aika paljon? 

Enää ei jaksa hösätä joka paikkaan ja kaikkea. Tai sellaista en ole muutenkaan paljoa tehnyt, mutta nelikymppisenä vielä vähemmän. Sitä vaan haluaa kokea ja tehdä itselle ihania asioita, mutta rauhassa ja keskittyen. 

Mä en halua mitata asioita. Esim liikunnan määrää, sykkeitä tai unta. Innostun niistä viikoksi ja sitten en enää keksi miksi teen sitä ja unohdan sen. Oon kokeillut ouraa ja älykello mulla on ollut vuosia. Oura oli kätevä kaiken mittaamiseen, mutta en itse tehnyt sillä datalla mitään ja lopetin sen. Älykellon tärkein ominaisuus on mulla taskulamppu öisin tuttia etsiessä. Kello vaihtuu tavalliseen heti kun nämä vastaanottoperheen hommat lopetan.

Näin yhtä kummitätiäni viime viikolla pikaisesti ja hänen kans tuli puheeksi kuinka nelikymppinen tyypillisesti miettii omaa elämäänsä. Mitä on tullut tehtyä tähän mennessä ja mitä tästä eteenpäin. Mulla tätä on jatkunut jo muutama vuosi. On sitä pohtiessa tajunnut paljon asioita itsestä ja kuinka sitä muuttuu jatkuvasti. 

Kun sain omat lapseni kahdenkympin molemmin puolin, oon nelikymmpisenä kahden aikuisen ja kahden teinin äiti. Silloin kaksikymppisenä olisin halunnut enemmän lapsia ja olla pidempään kotona omien kanssa. Koin sen merkitykselliseksi ja nautin siitä. Se sopi mulle. Mutta sitten elämä on sellaista, ettei aina saa sitä mitä haluaa, ja meidän lapsiluku jäi neljään. Siihen ajatukseen tottumiseen meni vuosia. Itkin ja surin sitä, mutta nyt oon onnellinen siitä. On ihanaa kun voin tehdä monia asioita ilman pieniä lapsia tai lapsia. 

Tämän tajuaminen helpotti omaa oloa valtvasti: vaikka jotain asiaa olen surrut paljon, voin myöhemmin samasta asiasta olla onnellinen. Se onnellisuus ei oo väärin, vaan ennemminkin se jatkuva sureminen (ja ehkä valitus asiasta) olisi ollut väärin. Jos jollekin asialle ei voi mitään, on parempi kääntää ajatukset mieluummin iloon kuin suruun. Sitten kun se on luontevaa.